Nyt tuli suunnitelmiin muutos, eli vauvahaaveet siirtyvät vuodella eteenpäin. ME MENNÄÄN NIMITTÄIN NAIMISIIN!!!!   Vihdoin ja viimein saimme siis päivän sovittua ja nyt asiat ovat alkaneet vaudilla luistaa eteenpäin...on kirkot, juhlapaikat, vieraslistat, budjetit, hääpuku ja sormukset JA HÄÄT OVAT VASTA ENSI VUODEN ELOKUUSSA!  

Tässä meinasin toisen blogin luoda näitä hääsuunnitelmia varten, jota voi sitten käydä vapaasti seuraamassa. Tämä blogi jäätyy nyt, ainakin toistaiseksi sinne asti, kunnes yritys alkaa uudestaan.

Varsinaisestihan me emme kuitenkaan yritystä lopeta, koska pillereitä, enkä muitakaan hormoniehkäsyjä ala enää käyttämään , vaan mennään todella varmalla ehkäisykeinolla "keskeytetty yhdyntä"  Eli jos se vauva päättää tässä vuoden aikana ilmoittaa tulostaan, on kyllä tervetullut, mutta varsinainen yritys loppuu tähän. Mie tahdon mahtua miun hääpukuun ensi kesänä!!!!!

Ääh, mie olen vissiin kipeä! Tai ainakin miun elimistö on nyt jotenkin kipee. Tää alko oikeestaan jo eilen, mutta en huolestunut siitä vielä silloin. Otettiin miehen kanssa toissailtana hieman olutta ja käytiin lähibaarissa yhdellä, joten ajattelin seuraavana päivänä, että kaikki johtuu pienestä kankkusenpoikasesta. No eipä tainnut johtua...

Eilen mahaa alkoi kouristella ihan hulluna heti kun heräsin. No eihän siinä auttanut, kun pytylle istahtaa ja odottaa, että olo helpottaisi. Tänään sama meno on jatkunut. Maha on niin kuralla kuin voi olla. Ja varmasti jokainen suupala, jonka otan tulee suolesta läpi. Ihanaa kirjoitusta muuten...Ainut, mikä pysyy jokseenkin sisällä on jäätelö. Et ei tää nyt taidakaan niin ikävää olla ;)

Eikä siinä vielä kaikki, eilen loppuivat myös menkat. Päästiin jopa harrastamaan seksiä ensimmäisen kerran tässä kierrossa. Ja tänään ne alkoivat uudestaan! Siinä hieman mahaani pidelleen mökin ulkohuussissa ihmettelin kroppaani, kun paperiin tarttuikin verta. Myös mies on ihmeissään. Nehän loppuivat jo! Toisaalta hieman olin hämilläni siitä, että tällä kertaa täti vieraili ainoastaan kolme päivää, mutta olipahan ne kuitenkin sen verran runsaat, että en jäänyt asiaa sen suuremmin pohtimaan. Mutta koskaan ei ole käynyt näin, että ne loppuvat ja sitten seuraavana päivänä alkavat uudestaan. Taitaa elimistö olla nyt jotenkin sekaisin...

Pakostikin käy mielessä, että olisiko syynä tämä laihtuminen ja kuntoiluinnostus, joka tosin nyt on hieman jäänyt vähemmälle? Ei yksinkertaisesti aika ole riittänyt lenkkipolulle. Ja nyt kun aikaa olisi, en uskalla lähteä, jos vaikka urheilu saa suolen toimimaan vielä nopeammin. Ja sitäpaitsi mahaan koskeekin niin pirusti. Mutta muutenkin olen alkanut ajatella, että onkohan tämä laihtuminen nyt ollut kovin edullista tän vauvahaaveen rinnalla. Miulle on alkanut tulemaan muutenkin kipuilua tonne alamahan ja lantionseudulle, tosin erilaista kuin tämä kipu, joka aiheuttaa varpusparven laulua.

Mie olen siis tammikuussa aloittanut elämäntaparemontin, joka on onnistunut yli odotustenkin :) Kiloja on karissut ja olo on muuttunut paremmaksi. Tai oli muuttunut. Nyt ihan tässä viime kuussa on tullut näitä kipuiluja ja sellaista outoa oloa. Selkä otti itseensä tossa pari viikkoa sitten, jostakin mistä ei ole mitään hajua ja nyt sitten tämä maha. Syön vähähiilihydraattista ruokaa, eli paljon kasviksia, lihaa, kanaa, kalaa ja käytän rasvaa. Leipää, perunaa, riisiä tai makaroonia en syö enää juuri ollenkaan. Kuituja saan nimenomaan noista kasviksista, marjoista ja siemenistä sekä pähkinöistä. Tää ruokavalio sopii miulle, koska miun ongelmana on aina ollut turvotus vatsanseudulla, ja nyt turvotusta ei ole enää lainkaan. Paino on pudonnut hieman enemmän kuin, mitä tarkoitus oli, mutta vielä ollaan ihan normaaleissa rajoissa, ja jonkun laskelman mukaan miun kuuluiskin painaa just tän verran. Mutta silti miun mieltä kaivaa hienoinen epäilys. Jos miun elimistö nyt sit päätti stopata. Tai sitten tää on vaan noro-virusta, jota meidän äiti epäili. Mutta kun en mie ole muuten mitenkään kipee!!!!! Ota tästä nyt sitten selvää, hittolainen...

No ei auta muuta kuin lähteä taas suunnistamaan vessaa kohden ja lääkkeiden avulla koittaa saada jotain pysymään sisällä...hittolainen ja ulkonakin on noin ihana ilma, aivan sellainen terassikeli ;)

Aivan, eilen haukuin miehen taas niin saamattomaksi, mutta kyllä se osasi miut lepytellä :) Tuli auttamaan siivouksessa ja piristi mieltä kertomalla, että on kysellyt jo kahdesta paikasta tarjousta hääpaikaksi :) Ja mie luulin, että se vielä haluaa miettiä, vaikka päivämääräkin on lyöty jo lukkoon. Katsotaan tuleekos tästä blogista sitten jossain vaiheessa hääblogi vauvahaaveiden sijaan. Eilen myös puhuttiin siitä, että jos käy niin, ettei pystytä koskaan omia lapsia saamaan, voisimmeko harkita sijaisvanhemmuutta. Se oli miehen mielestä hyvä vaihtoehto, mutta tottakai adoptiotakin sitten harkitaan. Tässä maassa on vaan niin paljon lapsia, jotka tarvitsevat rakastavan ja turvallisen kodin. Jos me voisimme olla se yksi hyvä pariskunta, niin ei kai tältä elämältä voi muuta tarkoitusta vaatiakaan.

Tänään oli aivan ihana päivä. Nautittiin yhdessä auringosta ja kesäilmasta. Käytiin neljän tunnin mittaisella soutuveneretkellä. Mies sai kalastaa mielensä mukaan ja mie nauttia hyvästä kirjasta. Vielä kun olisi koirat olleet mukana ja makkaraa, jota grillata läheisellä laavulla. Isommalle koiralle ei olla vielä ehditty hankkimaan pelastusliivejä, joten koirat oli jätettävä tältä reissulta kotiin. Tää oli kyllä niin täydellinen päivä! Vieläkin ulkona on lämmin ja huomenna mennään tarkistamaan, onko mökki vielä paikoillaan talven jäljiltä.

 Tänään tuli myös sellainen fiilis, että eihän tässä nyt vielä ole mitään hätää sen lapsen suhteen. Se tulee, jos on tullakseen. Toisaalta saisi kyllä alkaa jo itsestään ilmoittelemaan, ja tämän kierron aikana kyllä ollaan aktiivisempia sen haaveen toteutumisen kannalta. Viime kierrossa yritys oli jotenkin laiskanpuoleista, tai ainakin nyt tuntuu siltä. Nyt on vaan hieman taas epävarma sen ovulaatiopäivän suhteen, koska viime kierto jälleen pidentyi. Sitä edellinen oli taas superlyhyt. Että milloinkohan se ovulaatio nyt on? Pitää vaan taas kuulostella kroppaa ja yrittää bongata ovislimoja.

Mutta nyt lätkän ja sipsien pariin :)

Eilen yritin kirjoittaa aivan muusta aiheesta, hieman parjata ja velloa itsesäälissä. Mutta yön pikkutunteina on aikaa miettiä asioita ja tulla onnelliseksi niistä asioista, joita elämässä on tällä hetkellä.

Miulla on ihana mies. Ei mitenkään erikoinen, sellainen perussuomalainen juntti, maalta cityihmiseksi muuttunut, joka ei liiemmin puhu, mutta välillä aina pussaa. Me oltiin tunnettu jo useamman vuoden verran, erinäisten pienien piirien kautta, mutta koskaan ei mieleen tullut, että juuri tämä ihminen saattaisi ollakin se minulle sopivin ihminen. Sitä "oikeaa" vain etsiskeli, mitään katumatta, mutta mitään sen tärkeämpää löytämättä. Mekin lähdettiin vain käymään "yhdellä" ja sillä tiellä ollaan edelleen.

Tää on kolmas kerta, kun oon mennyt kihloihin. Tällä kertaa se on erilaista, vaikka aikanaan jokainen kihlautuminen tuntui siltä, että tämän kanssa sitä vietetään eläkepäiviä vierekkäin vanhainkodin tv-huoneessa ja puhutaan, kuinka sateista tai aurinkoista on viime päivinä ollut. Ekan kerran kihlauduin nopeasti, ensimmäisen suuren rakkauteni kanssa. Olin silloin 14. Onnea kesti sen jälkeen vielä 2,5 vuotta. Toisen kerran aikuisuuden kynnyksellä, kolmen vuoden seurustelun jälkeen. Kihlaus purettiin 8 kk myöhemmin. Kovasti vannoin, että enää en kihloihin mene, jos ei hääpäivää ole lyöty lukkoon. Ja kuinkas kävikään?

Me ehdittiin seurustella vuosi, ennen kihlausta. Sitä ennen oli jo ehkäisy jätetty pois, joten miksi ei. Jos haluan sitoutua toiseen ihmiseen perustamalla hänen kanssaan perheen, miksi en tee sitä virallisesti ja sitä kautta hyväksytyksi. Tulevaisuudesta ei tiedä. Voihan olla, että ero tulee jo ennen häitä, mutta sille ei mitään voi. En voisi kuvitellakaan olevani omimmillani kenenkään muun kanssa kuin hänen. Meidän suhteessamme ei ole mitään epäaitoa. Rakkaus on puhdasta, syvää ja arkista. Yhteiselo on välillä tappavan tylsää ja välillä yllätyksiä täynnä. Puhe on suoraa ja rehellistä. Tässä suhteessa tunnen olevani tasavertainen kumppani. Ja myös ystävä.

Mieheni on jalat maassa -tyyppiä. Hän ei turhista hötkyile ja pitää jaloistani lujasti kiinni, kun pääni tahtoo karata haaveiden ilmakehään. Hän on ihana paino nilkassani ja olen mielellään tämän parisuhteen vanki. Mie olen meidän parisuhteen haaveilija, asioista liikaa innostuva ja korkealta tippuva. Onneksi mies tukee ja turvaa, silloin kun putoaminen sattuu liikaa. Ja täytyy kunnioittaa häntä kaikin tavoin, kun on jaksanut näitä miun hirveitä mielialamuutoksia, joita tämä vauvatouhuilu on aiheuttanut. Välillä nimittäin lennetään vaudilla korkealla ja välilä pudotaan kovaa maanpintaa kohden. Ja hän vaan jaksaa aina ottaa vastaan.

Hän on myös se ihminen, näin ainakin tahdon uskoa, joka ei karkaa luontani, jos osoittautuu, etten pysty koskaan lasta luonnollisin keinoin saamaan. Hän oletettavasti seisoo rinnallani tapahtuipa mitä hyvänsä. Hän on hyvä mies, kaikkine omine virheineen ja ihanuuksineen. Unelma kumppani.

Muoks* Nyt sain hänet kuulostamaan jotenkin jumalalliselta, mitä hän ei todellakaan ole, mutta itselleni en voisi parempaa miestä toivoa. Myöskään tuleville lapsillemme, jos niitä joskus alkaa edes siunautumaan, en voisi parempaa isää toivoa. Vaikka hän ei vielä isäksi ole päässyt, voin kuvitella hänet pieni käärö sylissään. Ja  se on myös suuri pelkoni, etten pysty hänelle sitä iloa koskaan suomaan. Mutta se mitä tulee tapahtumaan, on tulevaisuudessa, emmekä me kumpikaan voi sitä arvata.

Nyt olemme alkaneet puhua häistä, vakavissaan. Päivämäärästä ja vuodesta olemme päässeet yhteisymmärrykseen, ainakin melkein ;) Niihinkin on vielä aikaa, vasta 2012, melko lähellä tulevaa maailmanloppua, jotta ei tarvitse kauaa aviollisena pysyä ;D

Muoks taas* Pääsinkin kehumaan liian aikaisin. Mies on tällä hetkellä kotosalla, koska on ollut sairaslomalla viimoisen kuukauden leikkauksen vuoksi. Nyt hän on leikkauksesta suht parantunut ja kykenee jo toimimaan itsenäisesti. Tai ainakin käymään kalalla...Mie itse käyn epäsäännöllisessä kolmivuorotyössä, jossa saattaa samalle viikolle sattua sekä aamu-, ilta- että yövuoroa. Kovasti yritän kodinhoidon töiden lomaan mahduttaa, mutta aina se ei ole vaan mahdollista. Tänään sattui sitten aamuvuoro, iltavuoron perään...Soiteltiin miehen kanssa päivällä ja sovittiin, että hän aloittaa siivouksen kotona, imuroimalla ja järjestelemällä tasot. Minä taas töiden jälkeen pyyhkisin tasot ja moppaisin lattiat. Ei jäisi taas siivoominen kokonaan minulle (ja hän siis on täysin kykenevä toimimaan!). Näillä puheilla oletin, että asiat hoituvat, kuten pitää. Hän aloittaa ja mie lopetan. Mies vielä soitti ennen kuin pääsin töistä, että nyt hän on imuroinut jne. sekä käyttänyt koirat ulkona. Minä voin siis jatkaa siivousta ja laittaa ruokaa meille, hän lähtee kalalle.

No, tulin kotiin ja perhana...no oli hän imuria varmaan sen verran lattialla käyttänyt, että sen asento oli muuttunut, mutta imurointi jälki on sellaista, ettei ole mitään puhettakaan aloittaa moppausta, ennen kuin on imuroinut uudestaan ja koko kämpän. Makuuhuoneeseen hän ei ollut koskenutkaan! Tasot ovat täynnä sinne kuulumatonta roinaa ja keittiö kaaos. Perhana! Soitin hänelle hieman hänen imurointityyliään kyseinalaistavan puhelun, ja eikös hän muuttunut aivan marttyyriksi. "No minä tulen sitten imuroimaan, en jaksa tuollaista kuunnella..." jne.

Normaalisti en jaksa tällaisesti edes mitään mainita, mutta nyt pinna täyttyi aikalailla. Töissä oli viimeisinä tunteina sellainen palaveri, joka sai niskavillat nousemaan pystyyn ja pää tuntuu jo sielläkin hajoavan, ja sitten vielä tämä. Se, että miehelläni mahtuu kiinnostuksen kohteisiin tasan ja ainoastaan yksi asia, kesällä kalastus ja talvella pilkkiminen, raastaa hermoja. Taisin pitää hänestä liian hyvää huolta silloin, kun hän oli sänkypotilaana leikkauksen jälkeen, koska nytkin hän ilmeisesti olettaa, että mie teen kaiken kotona ja hän voi vapaasti harrastaa! Millois mie lähden juoksemaan, joka on miun harrastus? Ennen kuin mie olen täällä siivonnut, niin kello on jo niin paljon, että koirat pitää käyttää pitkällä lenkillä. Ja jaksanko mie enää sen jälkeen lähteä juoksemaan? Entä jos miekin tahdon juosta vielä, kun aurinko paistaa ja nauttia alkavista helteistä?

Pistää miettimään, että tämmöstäkö se on sitten, jos meille lapsi tulee. Mie hoidan kaiken ja mies vaan kalastaa? Tai pilkkii?

Nyt taitaa tää tyttö olla hieman nollauksen tarpeessa....

Näin ne mielialat sitten miulla muuttuu, päivällä saattaa olla ihan jees fiilis ja ei tarvita kuin yksi asia, mikä ei menekään niin kuin on suunniteltu, niin kaikki hyvä tuuli haihtuu. Onneksi en ole pitkä vihainen, ja kun ja jos tämä siivousurakka joskus valmistuu ja pääsen vapaiden viettoon, niin eiköhän tää taas iloksi muutu...Onneksi on pitkä vapaa! Melkein viikon saa rentoutua ja lepäillä. Ja sitten on vajaa pari kuukautta töitä ja alkaa ansaittu kesäloma :) On muuten ensimmäinen oikean mittainen kesäloma koskaan, päälle kuukausi :)

Hittolainen, kirjoitin äsken ihan jumalattoman pitkän vuodatuksen tänne ja painoin esikatsele kohtaa...PAM!!! koko pitkä tarina katosi kuin tuhka tulee!!! Nyt ärsyttää ja kovasti.

Kirjoittelen saman asian uudestaan sitten, kun taas saan sumeat ajatukset koottua.

muoks* Jepajee, nyt on hieman rauhoituttu, eikä tuo tekstin menetys tunnu läheskään niin pahalta kuin aikaisemmin. Osa syynä hermojen kiristymiseen voipi olla se, että tällä kertaa täti tuli kylään todella ärhäkkänä ja runsaana. Tunnin välein saa olla rättiä vaihtamassa ja särkylääkkeitäkin oon joutunut nyt popsimaan, vaikka en niitä hirveesti harrastakkaan. Toivottavasti huomenna parempi päivä ja parempi mieli. Huomenna sentään alkaa pitkät vapaat!!!! JEE!!! Aamuvuoroa olisi sitten huomiselle luvassa ja sen jälkeen vasta maanantaina iltavuoroon :) en kyllä malta millään odottaa :) Ja nyt voipi sitten toteuttaa pitkään päässä muhineen haaveen ja lähteä kokeilemaan, miten uudet korkokengät pyörähtävät tanssilattialla :)